Minun matkani kodinhuoltajaksi

Aloitin opintoni kodinhuoltajaksi vuonna 2014. Se oli elämäni parasta aikaa, tai niin minä luulin. Kaikki alkoi melko hyvin, olin nuori ja ns. kokematon. Olin kyllä käynyt paljon kouluissa, mutta nuoruuteni tyhmyyksissäni olin ne lopettanut. Siihen suurin syy oli muut oppilaat.

Ensimmäisenä viikkona kysyin itseltäni mihin ihmeeseen olin itseni laittanut, ei tämä ole sellainen kuin kuvittelin. Tietenkin nuorena ihmisenä turhauduin enkä osannut pyytää apua tai ottaa apua vastaan. Kuukaudet vierivät puoleen vuoteen. Sinä aikana oli jo kertynyt aika paljon poissaoloja. Aloin itsekin miettimään, että ei tästä tule mitään, ja tämä pitää lopettaa kesken. Olin todella onneton. Vuosi oli vierinyt lisää, ja poissaolot lisääntyi ja lisääntyi, sairaslomat päälle. Kunnes se valo tuli elämääni. Attendo hoitokoti, se oli elämäni paras harjoittelupaikka. Siellä tein asiakkaan avustamista sekä ylläpitosiivousta.

Kyllä siellä pohjalla käytiin kerran vielä. Suurin syy, mikä sai minut pohjalta ylös asti, ja josta voin kiittää ihania opettajiani. He eivät luovuttaneet minun suhteeni, vaikka oma uskoni oli poissa kokonaan. Kesäkuussa sain kesätöitä vanhustenkodista, ja sain hyväksyttyä osan opinnoistani. Nyt valmistun kodinhuoltajaksi joulukuussa 2016.

Minun opintomatkani on ollut todella pitkä, ja olen saanut tehdä töitä, mutta kyllä se on kannattanut. Muistakaa tämä tärkeä vinkki tuleviin opiskeluihin: Ottakaa apua vastaan, se ei ole heikkoutta vaan vahvuutta. Jos on hankalaa, älkää pitäkö suutanne kiinni vaan puhukaa opettajalle. Se on suurin tukipilarinne tässä matkassa. En olisi tässä nyt ilman ihania opettajiani, kiitos heille.

- M.L., kodinhuoltajaopiskelija

Koskettavaa?

Semmoista olen miettinyt, että minkälainen merkitys koskettamisella on lähärin hommissa.  Kovasti on tutkittu ja käytännössä koettu, kuinka lapsena koskettaminen, halailu ja pussaileminen auttaa pientä ihmistainta kipuamaan hyvään ja tasapainoiseen aikuisenarvoiseen elämään. Kummasti kuitenkin jo päiväkoti-iässä alkaa ammattilaisten varoittelu ja opettelu ihmisen ”sallituista ja kielletyistä” paikoista. Kouluiässä viimeistään on jo kaikille selvää, että koskettaminen on joko seksuaalista tai väkivaltaista. Tai sitten kuivan virallista ”kättely”-meininkiä.

Mitä aikuisemmaksi ihminen kasvaa, sitä tietoisempaa kosketuksen tulee olla. Aikuisen ihmisen pitää hallita omat rajansa ja jättää koskettelu omaan arvoonsa ja paikkaansa. Työpaikoilla tai muutenkaan ihmisten ilmoilla ei vieraisiin kosketa. Piilossa ja läheisten kanssa voi sitten tyydyttää fyysiset tarpeensa (jos niitä piiloja ja lähimmäisiä sattuu ylipäänsä olemaan).

Hoitotyössä kylmä ammattimainen etäisyys estää mielen pahoittamisen, kaiken sen genitaalialueiden ja muidenkin intiimien alueiden operoimisen keskellä. Pitää muistaa tarpeenmukainen distanssi. Hanskat on hyvä pitää kädessä, tai ainakin desinfioida itsensä jokaisen koskettelun jälkeen. Ja vaikka haluaisit, niin onhan halailu, tai hiusten silittely asiakkaiden kanssa vähintäänkin epätasa-arvoista ja omituista.

Itsemääräämisoikeus pelottaa niin sen käyttäjää, kuin sen ympärillä työskentelevää. Jos joku ei halua, niin silloin ei kosketa. Koskettaminen hämärtyy lain mukaan suoritettavaksi tapahtumaksi. Koskettaminen on kurjistettu joko perustelluksi tehokkaaksi hoidoksi, tai häpeälliseksi rangaistavaksi rikokseksi.

Noh, ei kai se todellisuus ihan noinkaan ole, kuin yllä ajattelin. Varsinkin se itsemääräämisoikeus ja mahdollisuus sanoa EI, kun kosketus ahdistaa yhtään, on mielestäni ihan oikein. Silti olen kovasti miettinyt miltä siitä asiakkaasta, asukkaasta, potilaasta ihmisestä tuntuu, kun toinen ei koske muuten kuin hanskat kädessä tai jos on pakko. Mihin katoaa aikuisen kohdalla se ajatus, että ihminen tarvitsee toisen ihmisen välittävää kosketusta?

Tai entäs ne väkivaltaiset, haisevat, epävakaat, muuten vaan erilaiset, joiden sitä kosketusta luulisi eniten tarvitsevan. Miksi heidän kohdalla tuntuu tulevan se ammatillinen etäisyys kovasti tärkeämmäksi kuin niiden ihanien viattomien vaaleanpunaisten palleroiden kohdalla. 

Mikähän olisi sellainen keino, mikä toisi enempi kontaktia ihmisten välille, myös ohi sen vauvaiän? Ehkä kokemus erilaisuudesta, erilaiset tavat koskea erilaisten ihmisten toimesta, jatkuvana virtana. Kyllä semmoisessa jatkumossa luulisi myöskin oppivan ne väärät ja vaaralliset tavat koskettaa. Epäilen, että jopa paremmin osaisi tunnistaa ja analysoida kosketusta, kun siihen olisi tottunut.

En tiedä? Minusta se koskettaminen ainakin tuntuu asialta, jota kannattaa pitää yllä? Kun nykyään yhteys lähes koko maailmaan onnistuu netin välityksellä ja tietoa, ohjausta (ja hoitoa/hoivaakin?) on mahdollista saada ilman ihmisen kohtaamista, voi koskettaminen olla hyvinkin tärkeä elementti jollekin/kaikille?

Niin kuin Frank-Pappa jo viimevuosituhannella kehotti: ”Kosketelkaa Toisianne!” (mutta muistakaa itsemääräämisoikeus ja laki potilaan oikeuksista.)

- Riku

Mielenterveys- ja päihdetyön lähihoitajaopiskelijan Rikun mietteitä osaamisalaopintojen matkan varrelta luvassa opiston blogissa kerran viikossa, niin kauan kuin juttua riittää. Lisää opiskelijoidemme ajatuksia voit lukea opiskelijoiden omista blogeista, joita löytyy mm. valikosta yläoikealta.

Tarjolla suolaista ja makeaa!

Meidän luokalla on KH café, jonka pitäminen on ollut kivaa ja hyödyllistä. On ollut myös asiakkaita paljon, ja meidän tuotteita on kehuttu. Kaikki tuotteemme on itse tehtyjä.

Kahvilan pyörittäminen on kivaa, välillä raskasta ja välillä helppoa. Kahvilassa on hyviä herkkupaloja. Tule ostamaan, meillä on halvat hinnat. Ja kahvilassa on hyvä meininki!

On kivaa työskennellä koulun kahvilassa. Meidän mielestä kahvilan aukioloaika voisi olla pidempikin. Se on plussaa kahvilan pyörittämisessä, että ei tarvitse aina olla tunnilla. Se on myös ihanaa, kun meidän koulun kahvila menestyy hyvin.

Kahvilan mainostaminen on kivaa. Kuulutamme joka keskiviikko KH cafésta, että ihmiset tietävät tulla kahvilaan. Tarjolla on suolaista ja makeaa.

 

KH café on auki joka keskiviikko klo 9.45-11.30, Aino-rakennuksen 5. kerroksen aulassa.

TERVETULOA KAHVILLE!

- Kodinhuoltajaopiskelijat Alina, Jaana ja Vilma

Lue lisää kotityö- ja puhdistuspalvelujen perustutkinnosta, eli kodinhuoltajan opinnoista www-sivuiltamme. Lähiaikoina luvassa myös blogissa lisää kuulumisia kodinhuoltajaksi opiskelusta.

Terveiset opiskelijavaihdosta Namibiasta!

Tänään alkoi neljäs viikko Namibiassa. On tapahtunut paljon lyhyessä ajassa, uusia kokemuksia uudessa kulttuurissa. Matka ei alkanut kovin lupaavasti, kun lähtöaamuna heräsin kuumeisena flunssassa. Vajaan 20 tunnin lentomatka siinä tilassa ei ollut varsinainen nautinto. Myös viisumin kanssa oli ongelmia rajalla. En ollut ehtinyt saada viisumia, itsestä riippumattomista syistä. Viisumi oli työpaikkani yhteyshenkilöllä passintarkastuksen ja porttien ulkopuolella. Pienten vaikeuksien ja pitkien selitysten jälkeen pääsin kuitenkin maahan.

Kavango-joki

Windhoek

Ensimmäiset työpäivät vietettiin toimistolla tutustuen työkavereihin, käynnissä oleviin projekteihin ja ympäristöön yleensä. Jo torstaina lähdimme ohjaajani Josefin ja hänen kollegansa Isaakin kanssa maan pohjoisosaan kaupunkiin nimeltä Rundu. Koulutimme siellä nuorisotyöntekijöitä. Itse olin pitkälti tarkkailijan roolissa, otin myös osaa ryhmäkeskusteluihin ja tehtäviin; muodostin kuvaa siitä kuinka projekti toimii. Olimme Rundussa 10 päivää. Tuona aikana ryhmän koulutus vietiin loppuun asti. Koulutus oli alkanut jo kuukausia aikaisemmin. Minulle oli tärkeintä oppia mahdollisimman paljon, ei niinkään opettaa asioita, jotka olivat itsellekin uusia. Enemmän koulutuksellista vastuuta on mahdollisesti sitten nuorempien osallistujien ryhmien kanssa.

Odottelua

Välillä tuntuu, että haluaisin olla enemmän hyödyksi. Aiemmin en ole näin selvästi tiedostanut puutteitani englannin kielessä. Varsinkin kun keskustelut koskevat projekteja ja kirkon asioita, tulee helposti väärinkäsityksiä. Ajatuskaan ei aina kulje kovin terävästi paikallisessa ilmastossa. Mukaantulo projekteihin niiden loppuvaiheessa on myös ollut hieman haastavaa. Yritän muistuttaa itseäni, että olen opiskelijana täällä.

Keikalla

Olen oppinut paljon; kehitysyhteistyöstä, projekteista, yhteiskunnasta ja kulttuurillisista eroista, kirkosta, piispoista ja papeista, heimoista, käärmeistä ja erilaisista hyönteisistä. Nähnyt ihan aitoa, tosin hyvin vahvasti uskonnon värittämää elämää.

Ehdotin Josefille, että kirjoittaisin artikkelin kokemuksistani Namibiassa nuorisotyössä. Ehkä se voitaisiin julkaista joillakin foorumeilla. Keskityn ECY projektiin (Empowering Communities for Youth), jossa olen siis itse mukana. Olen haastatellut projektiin osallistujia ja tutustunut yhteiskunnalliseen tilanteeseen sekä niihin ongelmiin joita nuoret kohtaavat. Ehkä artikkelin myötä työ voisi saada hieman lisää näkyvyyttä myös Suomessa, josta tärkeä osa rahoituksesta tulee. Pääsen näkemään toimintaa ihan ruohonjuuritasolta suunnitteluun ja konferensseihin.

+40 astetta

Näin täällä neljän viikon jälkeen. Mielenkiintoinen ja arvokas kokemus tähän mennessä.

- Jussi, lähihoitajaopiskelija sairaanhoidon ja huolenpidon osaamisalaryhmästä

Lisätietoa Helsingin Diakoniaopiston kansainvälisestä toiminnasta ja opiskelijavaihdosta verkkosivuiltamme www.hdo.fi. Seuraa kansainvälisessä vaihdossa olevien opiskelijoidemme ja opettajiemme kokemuksia myös Instagramissa @hdoglobal.

Mitä mietin tänään?

Noh, mietin minkälaista on opiskella. Mietin sitä ihmisten kirjoa ja erilaisia elontilanteita, joiden kanssa pyöriskellään ja pohdiskellaan esimerkiksi tässä omassa LHs16MTPT-ryhmässä. Mietin myös, miten moninaista opiskelu on  muissa ryhmissä Diakkarilla, tahi lähärihommia opettavissa oppilaitoksissa ympäri Suomen. Saatika sitten erilaisuus kaikenlaisen opiskelun suhteen, vaikkapa matikan-, koneasentajan-, näyttelijän- tahi elämänkoululaisten välillä.

Mietin sitä, miten helpolla minä vedän herneen nenään muiden tavoista opiskella ja olla. Kuinka helposti kypsyn, kun ope ei opetakkaan niin kuin Minä haluan. Minun opiskelu kärsii, kun muut tulevat myöhässä ja lähtevät ajoissa, tai herranjestas, hyppäävät vessassa kesken kiinnostavan keskustelun. Minä en kuule, kun muut puhuvat omia asioitaan kesken tunnin. Ja silloin, kun Minulla on tärkeää, opetuksen aiheeseen etäisesti liittyvää asiaa, jotkut kehtaavat suhista ja mulkoilla. 

MINULLA on kuitenkin aina syy, jos tulen myöhässä, MINÄ olen aikuinen jolla on velvollisuus joskus lähteä aiemmin, MINÄ tiedän milloin mitenkin pitää toimia. MINULLA on oikeus saada sellaista opetusta kuin haluan. MINÄ  haluan ja vaadin. MINÄ, MINÄ, MINÄ, Minä…

…

Tai oikeasti en siis mieti, että olisin aina oikeassa. Sitä kyllä mietin, että voisin antaa muille ihmisille enemmän tilaa olla omanlaisiansa.

Mietin myös sitä, että voisin myös antaa itselleni tilaa olla omanlaiseni. Mietin, että näinkin pienessä ryhmittymässä voisi olla helpompaa, jos yleisen olemisen säännöt sanoitettaisiin. Mietin sitäkin, että ei se mahdotonta olisi ryhmän sisäisestikään omia olemisen sääntöjä luoda, mutta kyllä se open/ oppilaitoksen/ auktoriteetin apu (vastuu?) nopeuttaa ja helpottaa niiden muodostumista.

…

Sitä mietin tänään..

- Riku, lähihoitajaopiskelija mielenterveys- ja päihdetyön osaamisalaryhmästä