Koskettavaa?

Semmoista olen miettinyt, että minkälainen merkitys koskettamisella on lähärin hommissa.  Kovasti on tutkittu ja käytännössä koettu, kuinka lapsena koskettaminen, halailu ja pussaileminen auttaa pientä ihmistainta kipuamaan hyvään ja tasapainoiseen aikuisenarvoiseen elämään. Kummasti kuitenkin jo päiväkoti-iässä alkaa ammattilaisten varoittelu ja opettelu ihmisen ”sallituista ja kielletyistä” paikoista. Kouluiässä viimeistään on jo kaikille selvää, että koskettaminen on joko seksuaalista tai väkivaltaista. Tai sitten kuivan virallista ”kättely”-meininkiä.

Mitä aikuisemmaksi ihminen kasvaa, sitä tietoisempaa kosketuksen tulee olla. Aikuisen ihmisen pitää hallita omat rajansa ja jättää koskettelu omaan arvoonsa ja paikkaansa. Työpaikoilla tai muutenkaan ihmisten ilmoilla ei vieraisiin kosketa. Piilossa ja läheisten kanssa voi sitten tyydyttää fyysiset tarpeensa (jos niitä piiloja ja lähimmäisiä sattuu ylipäänsä olemaan).

Hoitotyössä kylmä ammattimainen etäisyys estää mielen pahoittamisen, kaiken sen genitaalialueiden ja muidenkin intiimien alueiden operoimisen keskellä. Pitää muistaa tarpeenmukainen distanssi. Hanskat on hyvä pitää kädessä, tai ainakin desinfioida itsensä jokaisen koskettelun jälkeen. Ja vaikka haluaisit, niin onhan halailu, tai hiusten silittely asiakkaiden kanssa vähintäänkin epätasa-arvoista ja omituista.

Itsemääräämisoikeus pelottaa niin sen käyttäjää, kuin sen ympärillä työskentelevää. Jos joku ei halua, niin silloin ei kosketa. Koskettaminen hämärtyy lain mukaan suoritettavaksi tapahtumaksi. Koskettaminen on kurjistettu joko perustelluksi tehokkaaksi hoidoksi, tai häpeälliseksi rangaistavaksi rikokseksi.

Noh, ei kai se todellisuus ihan noinkaan ole, kuin yllä ajattelin. Varsinkin se itsemääräämisoikeus ja mahdollisuus sanoa EI, kun kosketus ahdistaa yhtään, on mielestäni ihan oikein. Silti olen kovasti miettinyt miltä siitä asiakkaasta, asukkaasta, potilaasta ihmisestä tuntuu, kun toinen ei koske muuten kuin hanskat kädessä tai jos on pakko. Mihin katoaa aikuisen kohdalla se ajatus, että ihminen tarvitsee toisen ihmisen välittävää kosketusta?

Tai entäs ne väkivaltaiset, haisevat, epävakaat, muuten vaan erilaiset, joiden sitä kosketusta luulisi eniten tarvitsevan. Miksi heidän kohdalla tuntuu tulevan se ammatillinen etäisyys kovasti tärkeämmäksi kuin niiden ihanien viattomien vaaleanpunaisten palleroiden kohdalla. 

Mikähän olisi sellainen keino, mikä toisi enempi kontaktia ihmisten välille, myös ohi sen vauvaiän? Ehkä kokemus erilaisuudesta, erilaiset tavat koskea erilaisten ihmisten toimesta, jatkuvana virtana. Kyllä semmoisessa jatkumossa luulisi myöskin oppivan ne väärät ja vaaralliset tavat koskettaa. Epäilen, että jopa paremmin osaisi tunnistaa ja analysoida kosketusta, kun siihen olisi tottunut.

En tiedä? Minusta se koskettaminen ainakin tuntuu asialta, jota kannattaa pitää yllä? Kun nykyään yhteys lähes koko maailmaan onnistuu netin välityksellä ja tietoa, ohjausta (ja hoitoa/hoivaakin?) on mahdollista saada ilman ihmisen kohtaamista, voi koskettaminen olla hyvinkin tärkeä elementti jollekin/kaikille?

Niin kuin Frank-Pappa jo viimevuosituhannella kehotti: ”Kosketelkaa Toisianne!” (mutta muistakaa itsemääräämisoikeus ja laki potilaan oikeuksista.)

- Riku

Mielenterveys- ja päihdetyön lähihoitajaopiskelijan Rikun mietteitä osaamisalaopintojen matkan varrelta luvassa opiston blogissa kerran viikossa, niin kauan kuin juttua riittää. Lisää opiskelijoidemme ajatuksia voit lukea opiskelijoiden omista blogeista, joita löytyy mm. valikosta yläoikealta.